Ammatillisen järjestäytymisen historiaa

Työmarkkinoiden neuvottelutoiminta perustuu Kansainvälisen Työjärjestö ILOn periaatteisiin, joiden mukaan etujärjestöjen (kuten ammattiliittojen) on voitava harjoittaa keskinäistä sopimustoimintaa ja edunvalvontaa myös maan hallituksen ja virkamieskunnan suuntaan sekä lakien valmistelussa että taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa kehittämisessä.

ILOn pääperiaate työelämän kehittämisessä on kolmikantaisuus, mikä tarkoittaa työnantajajärjestöjen, palkansaajajärjestöjen ja maan hallituksen yhteistyötä sekä neuvotteluja. Myös Euroopan unioni on omaksunut tämän kolmikantaperiaatteen työmarkkinoiden kehittämisessä, ja Suomi on noudattanut kolmikantaisuutta usean vuosikymmenen ajan.

Suomen työmarkkinahistoriassa merkittävä tapahtuma oli tammikuussa 1940 tehty Tammikuun kihlaus, jossa työnantajapuoli tunnusti ammattiyhdistysliikkeen ja osapuolet tunnustivat järjestäytyneen työmarkkinatoiminnan osana demokraattista yhteiskuntaa. Samalla järjestöt totesivat valmiutensa ratkaista ristiriidat ensisijaisesti neuvotellen.

Vuonna 1944 Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK ja Suomen Työnantajain Keskusliitto STK sopivat osapuolten neuvottelujärjestelmästä, ja samana syksynä neuvoteltiin jo työehtosopimuksista ja vähimmäispalkoista. Ensimmäiset varsinaiset työehtosopimukset sovittiin vuonna 1945.

Työehtosopimusten jälkeen seurasivat uusittu työehtosopimuslaki, laki työriitojen sovittelusta, laki työneuvostosta ja työtuomioistuimesta. Vuonna 1946 SAK ja STK tekivät yleissopimuksen eli neuvottelutoiminnan perusasiakirjan, joka vahvisti järjestäytynyttä työmarkkinatoimintaa.

Ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu tehtiin vuonna 1968, nimeltään Liinamaa-sopimus, jonka tavoitteena oli talouden vakautus. Sopimuksen mukaan kaikki saivat pennimääräisen yhtä suuren palkankorotuksen. Vuosien saatossa tupoissa on sovittu monista merkittävistä työ- ja sosiaalietuuksista sekä työelämän uudistuksista.